5.luku

5.luku

Aisha oli onnellinen Silvestrassa. Siitä oli nyt kuukausi, kun hän oli tullut sinne. Hän kuljeskeli usein kalliolla ja istui isojen kivien päällä miettimässä. Hänen tulevaisuutensa oli vielä auki. Hän oli jo ehtinyt ihastuakin, mutta ei uskonut saavansa vastakaikua tunteilleen. Tyttö aikoi siitä huolimatta jäädä asumaan Silvestraan. Hän halusi pysytellä sisarensa lähellä. Aisha oli hämmentynyt seikasta, että pystyi puhumaan lohikäärmeiden kanssa. Hän yritti turhaan muistella, oliko isä koskaan sanonut olleensa lohikäärmeratsastaja.

”Sisaresi etsi sinua ja sinä vain istut täällä”, tyttö kuuli jonkun sanovan takanaan ja käännähti ympäri pudoten melkein kiveltä, mutta Tylan sai kaapattua hänet syliinsä.

”Halusin mietiskellä. Jos lasket minut alas, niin pääsen Ashlynin luokse.”

”Entä jos en halua laskea sinua?”

Aisha tunsi punastuvansa tiiviin katseen alla. Hän halusi vain paeta tilanteesta, jossa ei tiennyt, mitä sanoa tai tehdä.

”Jos kuitenkin laskisit minut”, hän pyysi ääni väristen.

Tylan totteli pyyntöä, mutta piti yhä kiinni Aishasta. Heidän katsekontaktinsa säilyi yhä. Mies ei voinut vastustaa kiusausta ja suuteli tyttöä.

”Anteeksi, minä en…” Tylan ei ehtinyt sanoa lausettaan loppuun, kun Aisha riuhtaisi itsensä irti ja juoksi pois. Tyttö tunsi itsensä nöyryytetyksi.

**

Ashlyn halusi heittää etiketinopettajaa jollain. Kaikki, mitä tyttö oli viimeisen kuukauden aikana tehnyt syödessään tai liikkuessaan, oli väärin.

”Onko minun välttämätöntä tietää, kuinka syödään?”

”Se kuuluu etikettiin. Voit unohtaa rahvaat tapasi.”

”Entä jos en halua?” tyttö tiuskaisi.

”Sinulla ei valitettavasti ole vaihtoehtoja. Näytähän vielä uudestaan.”

”En. Minä syön, miten haluan. En välitä siitä yhtään, onko se etiketin mukaista.”

Opettaja levitti kätensä ja luovutti. Tämä kuningatar ei ollut yhtään helppo tapaus. Opettaja koki tehneensä kaikkensa, hän ei enää halunnut yrittää liian jääräpäisen oppilaansa kanssa.

”Kaipasit minua?” huoneeseen tullut Aisha sanoi kysyvästi.

”Sinun pitää niiata kuningattarelle”, opettaja muistutti.

”Niiaa itse. Ashlyn on sisareni.”

”Te siskokset olette sitten mahdottomia. Minä eroan, en halua opettaa enää ainuttakaan kuninkaallista.”

Tytöt katsoivat toisiaan ja purskahtivat sitten nauruun opettajan suljettua ovi perässään.

”En minä sinua kaivannut”, Ashlyn sanoi lopulta.

”Tylan väitti niin.”

”Hän kaipasi sinua itse.”

”En usko. Hän suuteli minua äsken ja sitten pyysikin anteeksi sitä.”

”Oletko varma, että hän pyysi anteeksi juuri suudelmaa?”

”Mitä muutakaan hän olisi? Äsh, miksi minä kinaan kanssasi, kun et tunnu uskovan?” Aisha tokaisi ja lähti huoneesta Ashlynin huutaessa hänen peräänsä.

Ashlyn heittäytyi sängylle ja tuijotti kattoon. Hänellä oli paineita, sillä hänen pitäisi löytää itselleen puoliso. Sen oli oltava joku lohikäärmeratsastajista. Eikä tyttö saanut edes valita haluamaansa, se oli selvinnyt keskustelussa, jonka hän oli käynyt edellisiltana Samiran, ainoan naispuolisen lohikäärmeratsastajan joka oli hänen henkivartijansa, kanssa.

”Sinä et päätä puolisoasi, sen tekee Joa?”

”Miksi en saa itse?” Ashlyn oli ihmetellyt.

”Koska se on perinne.”

”Hiiteen perinteet. Minä en aio suostua liittoon miehen kanssa, jota kohtaa minulla ei ole tunteita.”

Ashlyn tiesi, kenet halusi puolisokseen, mutta typerän perinteen vuoksi hän ei uskonut toiveensa toteutumiseen. Hän ei pitänyt kuningattarena olosta, mutta rakasti Joaa. Se oli kasvanut viime aikoina paljon ja olisi pian täysikasvuinen. Vielä menisi silti aikaa, että sillä voisi ratsastaa. Se vasta olisikin elämys. Lentämistä Joan kanssa ei varmasti voinut verrata siihen, mitä Ashlyn oli Dastinin selässä viettänyt. Elämä osasi sitten olla joskus erittäin vaikeaa.

**

Da’lenin tarkat silmät paikallistivat nopeasti, missä eräs tietty punahiuksinen ratsastaja liikkui. Kukaan muista ratsastajista ei tiennyt heidän suhteestaan, mutta se tulisi vielä ilmi. Da’len oli kyllästynyt salailuun. Heidän oli voitava osoittaa hellyyttä toisilleen julkisesti. Etenkin nyt, kun Samirasta oli tullut kuningattaren henkivartija.

”Samira”, Da’len kutsui ja painoi huulensa välittömästi naisen huulille.

”Oletko sinä seonnut? Joku voi nähdä.”

”Olen kyllästynyt salailuun. Miksi emme voisi olla julkisesti yhdessä?”

”Koska salasuhteessa on oma viehätyksensä.”

Vastaus ei miellyttänyt Da’lenia ja hän marssi vihaisena pois jättäen Samiran katsomaan peräänsä. Miehestä tuntui nyt, että nainen oli hänen kanssaan vain saadakseen jännitystä elämäänsä. Eipähän saisi enää. Jos Samira halusi olla vielä hänen kanssaan, se tapahtuisi julkisesti.

**

Aisha oli lähtenyt kiertelemään ja huomasi nopeasti eksyneensä. Kaikkialla oli samannäköistä. Samat tummat seinät isoilla käytävillä, jotka oli selvästi muokattu lohikäärmeitä varten. Soihdut loivat oman varjotanssinsa seinille ja Aisha jäi ihastelemaan niitä. Sitten hän kuuli askelien lähestyvän ja etsi piilopaikkaa. Sellainen löytyi vähän matkan päästä. Pimeä syvennys, josta oli helppo tarkkailla lähestyjää tulematta nähdyksi.

”Aisha?”

Tyttö pidätti hengitystään. Hän tunnisti äänen, mutta ei tullut esiin. Aisha oli vähällä kiljaista, kun tumma hahmo ilmestyi syvennyksen luo.

”Täällähän sinä olet”, Tylan sanoi. Tämän äänestä kuulsi helpottuneisuus.

”En tiennyt sinun etsivän minua.”

”Halusin pyytää anteeksi, sillä taisin loukata sinua aikaisemmin.”

”Et sinä loukannut. Minä vain…”

Tylan tuli lähemmäksi estäen tyttöä liikkumasta.

”Sinä luulit, että pyysin anteeksi sitä, kun suutelin sinua.”

”Kyllä. Ei kun siis…” Aishan lause jäi kesken Tylanin suudellessa häntä hellästi.

”Pyysin kyllä sitä anteeksi, mutta vain koska kuvittelin, ettet halunnut minun tekevän sitä.”

Aisha oli kiitollinen pimeydestä, sillä nyt mies ei nähnyt hänen punoittavia poskiaan. Tylan oli siis halunnutkin suudella häntä, mutta kuvitellut hänen olevan vastahakoinen?

”Jos en haluaisi sinun tekevän sitä, niin miksi teen sitten itse näin?” tyttö kysyi ja vastausta odottamatta painoi huulensa miehen omille.

”En tiedä, mutta voimme ehkä tutkia sitä lisää.”

Aisha naurahti, mutta vaikeni vastaanottaessaan uuden, entistä syvemmän suudelman.

**

Nanea halusi oppia taistelemaan ja suostutteli Zoltanin opettamaan häntä. Mies ei kyllä ymmärtänyt, mihin kuningattaren kamarineito taistelukeinoja, kun sitä varten olivat lohikäärmeratsastajat. Toisaalta eihän sitä koskaan etukäteen tiennyt, milloin opittuja taitoja tarvittiin.

Zoltan yllättyi huomatessaan, kuinka nopeasti tyttö oppi asiat. Mies kuitenkin pääsi muutaman kerran yllättämään Nanean.

”Sinulla on nopeat reaktiot, mutta olit liian luottavainen. Päästit minut liian lähelle”, Zoltan totesi onnistuttuaan nappaamaan Nanean kiinni.

”Ehkä minä halusin antaa sinun lähennellä minua.”

Zoltan kohotti kulmiaan kysyvästi ja älähti sitten, kun tyttö astui kipeästi hänen varpaidensa päälle. Nanea kiepsahti kauemmaksi valmiina uuteen taisteluerään. Zoltanin miehinen itsetunto ei hyväksynyt naiselle häviämistä. Häneltä ei vienyt kauaa voittaa harjoittelumiekka Nanean kädestä ja ahdistaa tämä seinää vasten.

Nanea hengitti kiivaasti ja katsoi haastavasti Zolania. Olisi niin helppo nyt potkaista miestä nivusiin, mutta tyttö ei halunnut tehdä sitä. Se tuntui väärältä.

”Tai sitten sinä halusit lähennellä minua”, hän sanoi yrittäen saada hengitystään tasaamaan.

”Sinä puhut pötyjä. Miksi minä lähentelisin sinua?”

”Koska haluat suudella minua.”